Blog Image

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Gaudeamus Igitur

Sekalaiset Posted on Sun, June 10, 2018 16:13:14

Konsertin jälkeinen kotiinpaluu palautti jalat maan pinnalle (tai sitten ei) ja raivoisa yo-juhlien valmistelu pääsi vauhtiin. Olen tiukasti sitä mieltä, että oli kyseessä sitten lakkiaiset, konfirmaatio, valmistujaiset, häät tai hautajaiset, ovat juhlakalut juhlansa ansainneet ja asiaan kuuluu, että puitteet ovat sen mukaiset. Jouluna voin surutta sietää villakoiria ja tarjoilla ruuat foliorasioista, mutta kerran elämässä kekkereihin täytyy panostaa ja tehdä juhlasta juhla. Joten puuhaa riitti ja koko perhe pääsi nauttimaan Rytmirouvan pakkomielteestä saada paikat juhlakuntoon suurta päivää varten.

Monen monta vuotta on ystäväni ammattilaisen ottein hoitanut juhlatarjoilut alusta loppuun ja vähän enemmänkin. Ammattilaisen otteisiin toki auttaa, että hän on oikeasti ammattilainen ja työkseen järjestelee tarjoiluja kaikenlaisiin tapahtumiin. Ystävä perheineen kuitenkin kyllästyi lumeen ja räntään ja päätti siirtyä muuttokuorman kanssa Espanjan lämpöön. Minä poloinen en ollut lainkaan ymmärtänyt, minkälainen työmaa on juhlien ruokahuolto kaikkine astioineen, pöytäliinoineen, kukkineen ja ruokineen. Puhumattakaan, että juhlapäivänä tarjoilu vaatii toimenpiteitä ja asiansa osaavan ihmisen keittiöön.

Sukumme on iso, kovaääninen ja aina valmiina juhlimaan, joten ihan pienellä vierasmäärällä ei selvitä minkäänlaisista kissanristiäisistä. Kuutisenkymmentä juhlavierasta vaatii jo vähän enemmän sapuskaa, kuin mihin Rytmirouvan aika, kärsivällisyys ja taidot riittävät. Ystävän jättämän aukon jälkeen täytyi etsiä uusi pitopalvelu, se löytyikin helposti, mutta ei puhettakaan täyden palvelun paketista juhlapäivälle, olin armotta myöhässä ja minun olisi tyytyminen pelkkään ruokaan. No ei hätää, tärkein asia on kunnossa, loppu sujuu kuin itsestään… vähänpä tiesin.

Perinteisesti ruokailuvälineitä pitää olla yhtä paljon kuin vieraitakin, eikös vain? Yhdelle perheelle yksi lautanen ja vuorottain syöminen käväisi mielessä, samoin kertakäyttöastiat, mutta hylkäsin ne nopeasti. Olin kuullut, että Martta-yhdistys vuokraa astioita (arvatkaa kuulunko kyseiseen seuraan?) ja astiat järjestyivätkin näppärästi sitä kautta, tosin pahvimukien houkutus oli suuri kuultuani, että Marttojen kultareunustettu kahviastiasto täytyy pestä käsin. Minä, joka pesen kaiken hiusharjoista lähtien astianpesukoneessa, näen vain painajaisissa kultareunuskuppeja. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähäiset ja kannoin kiltisti juhlakupit autoon. Kotona oli nyt valmiina odottamassa järjetön määrä muovilaatikoita täynnä lautasia, kahvikuppeja, laseja, haarukoita, veitsiä, lusikoita ja jos jonkinlaista tarjoiluastiaa ja kannua. Ystäviltä ja naapureilta haalitut salaattiottimet, kuoharilasit, maljakot ja pöytäliinat olivat iloisesti sikinsokin ympäri taloa, innoissani odotin jo juhlien jälkeistä tavaroiden palautusurakkaa, lottovoitto vaikutti todennäköisemmältä kuin juuri sen oman astian takaisin saaminen.

Hikipisaroita vuodatti myös emännän löytäminen keittiöön, ystävien piinaaminen ja soittelukerros ei tuottanut tulosta ja olin henkisesti valmistautunut viettämään juhlapäivän keittiössä ihan itse. Lopulta ystävä Espanjasta käsin järjesti asian ja sain kuin sainkin itse vapautuksen kyökkivuorosta. Ennakkopalaveri emännän kanssa sai minut lopullisesti ymmärtämään, että ykkösprioriteettini on saada ystäväni muuttamaan takaisin Suomeen seuraaviin juhliin mennessä. Maidot, kermat, sokerit, makeutusaineet, servetit, kupit, kulhot, kukat, laktoosit, gluteenit (kuka niitä muistaa?), kahvit, kahvinkeittimet, termarit, lämpölaatikot (siis mitkä???), teepussit…. takykardia teki takaisintuloaan ja hikipisarat virtasivat selkärankaa pitkin, mihin oikein olin ryhtynyt…

Kaksi päivää ennen H-hetkeä polveni sanoi työsopimuksen irti ja äreissäni kinkkailin ympäriinsä saaden koko talon hulluuden partaalle. Juhlaa edeltävänä iltana viimein hieman ennen puoltayötä kaikki vaikutti olevan kunnossa, edellisviikon unessa olin unohtanut hakea ruuat pitopalvelusta ja helpotus olikin joka kerta suuri, kun jääkaappiin kurkatessani totesin sen olevan täynnä juhlaruokia.

Ilokseni juhlapäivän aamuna polvikin oli parempi ja aamutossujen sijaan pystyin viettämään päivän korkkareissa. Päivä sujui oikein mainiosti ja kommelluksilta vältyttiin, sää oli mitä mainioin ja ruokaa riittävästi, itse asiassa ruokaa oli niin paljon, että seuraavan päivän rääppiäiset vietettiin ystävien avustamana. Keskimmäinen lapsukainen on lakkinsa ansainnut ja uskon, että päivästä jäi mukavat muistot. Elämän kevät on täydessä vauhdissa ja juhlapäivä oli pieni tauko kaiken myllerryksen keskellä, tästä on hyvä jatkaa kohti armeijaa ja tulevia jatko-opintoja.



Up the Irons!

Musa ja Kirjat Posted on Tue, June 05, 2018 23:16:34

Edeltävä viikko ennen lakkiaispäivää on lähinnä sumun peitossa ja toipuminen hulinasta on tapahtunut hitaasti. Pelkät järjestelyt vaativat veronsa ainakin henkisesti ja totuttuun tapaan olin suunnitellut kaiken huolella, mukaan lukien ihan pienen konserttipyrähdyksen juuri ennen juhlapäivää. Aloitetaanpa sumpun purkaminen täällä blogin puolella juuri tuosta konserttimatkasta, joka oli kerrassaan hauska mutta ajankohdallisesti hieman haastava.

Iron Maidenin ”Legacy of the beast” kiertue polkaistiin käyntiin Tallinnasta toukokuun lopulla ja heti seuraavana konserttipaikkana toimi Helsinki ja Hartwall-areena. Siskon houkuttelemana (kuinkas muuten) olin minäkin lippuni varannut, vaikka en mikään suuri Maiden-fani tunnusta olevanikaan, tosin hiljattain luettu Maidenin solistin, Bruce Dickinsonin elämänkerta, herätti mielenkiinnon bändiä ja sitä myöten myös konserttia kohtaan. Vihdoin suuri päivä koitti ja varsinkin sisko, jonka salaa epäilen kuuluvan jonkinlaiseen Maiden-lahkoon, tärisi innosta ja odotti malttamattomana näkevänsä päiväuniensa kohteen ilmielävänä.

Maalaistytöt kun lähtevät isolle kirkolle konserttiin, kyse on aina iloittelusta pitkän kaavan mukaan: ajoissa mennään ja kotiin ei tulla! Sää helli meitä ja aikainen saapuminen Helsinkiin mahdollisti auringosta nautiskelun ja terassilta toiselle hypähtelyn ennen illan konserttia. Alkuperäinen suunnitelma oli reitittää terassikierros niin, että mahdolliset Brucen bongauspaikat olisivat kuuluneet matkan varrelle, mutta se päätettiin liian haasteellisena hylätä. Elämänkerran perusteella sitä paitsi luulen, että herra Dickinson olisi löytynyt joltain miekkailusalilta.

Saapuminen paraatipaikalle tapahtui hyvissä ajoin, totta kai, totuttu tapa tunkea eturiviin vaatii valmisteluja ja sopivaa ennakointia, tosin tässä tapauksessa pikkusisko joutui ottamaan hatkat eturivistä ja jättämään isosiskon ihan yksin fanittamaan lämppäriä. Killswitch Engagen esiintyminen vaati korvatulppia, joita minulla ei sattumoisin ollut. Pikainen tarkistus wikipediasta kertoo, että ”bändin esiintyminen sisältää puhdasta laulua voimakkaan karjumisen ja murinan rinnalla”. Voin paljastaa teille, että karjumista ja murinaa oli enemmän kuin puhdasta laulua.

Iron Maidenin aloitus oli tajunnan räjäyttävä ja raamit spektaakkelille luotiin hetkessä. Lentäjien biisi, Aces High, sai areenan totisesti syttymään, jättiläismäinen pommikone lavasteena ja Dickinson kirkumassa nahkakypärässään ei taatusti jättänyt ketään kylmäksi. Lavashow oli vertaansa vailla ja ikämiehet jaksoivat tykittää illan maaliin, tietenkin Brucen johdolla ja melkeinpä yksinoikeudella. Uskomattomalla energialla herra Dickinson juoksi, pomppi, killui vankilahäkissä, miekkaili, ammuskeli liekinheittimellä ja kirkui mennessään. Kurkkusyövän jälkeen kuusikymppisen rokkarin energia oli hillitöntä ja ihailtavaa, tarjouduin jo viskaamaan siskon lavalle, mielelläni ottaisin vetreän brittihurmurin langokseni. Bändin muille jäsenille jäi itse shown kannalta statistin rooli, mutta se kuulunee asiaan ja he hoitivat tonttinsa moitteetta: kitarat, bassot ja rumpupalikat tottelivat loistavasti myös vähän enemmän elämää nähneitä käsiä.

Paikka eturivin tuntumassa houkutteli paikalle myös tosifaneja. Ai mistä tunnistaa tosifanin? Hätäisesti voisi kuvitella, että bändipaidasta tai viimeistään farkkuliivistä, mutta ei! Tosifanin tunnistaa pitkästä tukasta ja moshaamisesta. Onnekseni voin kertoa, että Iron Maiden tosifaneilla on puhdas tukka ja tässä tapauksessa se jopa tuoksui hyvälle, mikä on oikein mukavaa siinä vaiheessa kun letti läjähtää naamalle kymmenettä kertaa. Lempeään luonteeseeni nähden olen melko taitava pitämään oman tilani ihmisjoukoissa, mutta hiuksia vastaan en minäkään osaa taistella. Yritin siis vain nautiskella ilmavirrasta ja hyvästä tuoksusta, shampoo suositus jäi kysymättä…

Settilista oli tuttu ja turvallinen, minä tapafanikin tunnistin suurimman osan biiseistä ja Trooper, Number of the beast, Hallowed be thy name, Run to the hills tai Fear of the dark eivät varmasti olleet yllätyksiä kenellekään, mutta sehän menee samaan pakettiin koko keikan kanssa: yllätyksetön. Keikka oli upea, näyttävä, hengästyttävä ja todellakin näkemisen arvoinen… ja samalla tarkkaan mietitty jokaista silmäniskua myöten. Olisin kaivannut vähän rosoa ja kosketuspintaa, säröä loppuunhiottuun esitykseen. Vain hetkeä aiemmin Suomessa esiintynyt Metallica esitti Hassisen Koneen Rappiolla biisin, suomeksi. Olisi ollut virkistävää kuulla Brucen kiljahtelevan vaikkapa Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset.

Reissu oli ikimuistoinen ja kotiinkin ennätettiin vasta seuraavana päivänä. Hotelliyö kruunasi miniloman ja kiireestä huolimatta sain varmasti pelkkää positiivista energiaa matkaani, juhlavalmistelut pyörähtivät eteenpäin täydellä teholla heti kotiinpaluun jälkeen, niistä lisää ihan pian.



Tätä kukkaa en hukkaa

Sekalaiset Posted on Sat, May 26, 2018 14:32:11

Keskimmäinen lapsukainen sai nimensä lakin saaneiden listaan ja juhlapäivä lähestyy vääjäämättä. Vaikka huoleton asenteeni kantaa yleensä melko pitkälle, olen kuitenkin isompia kekkereitä varten yrittänyt laittaa paikkoja juhlakuntoon, sitä paitsi juhlat per kesä pitää nurkat siistinä. Tänä kesänä kaksin verroin, sillä kuopuksen konfirmaatio on luvassa loppukesälle.

Suurin murheeni on, yllätys yllätys, ollut kukkapenkki. Toki ruskeat koiranpissan polttamat läikät nurmikossa ovat myös korventaneet sisintäni, mutta ne olen päättänyt hyväksyä vaihtoehtojen puutteessa. Siirtonurmea ei nyt käyty sovittelemaan ja paikkuukylvöt ovat auttamatta myöhässä. Kukkapenkin sen sijaan otin työn alle ja piiskuriksi sain rakkaan ystävän, ilman hänen apuaan penkki olisi luultavasti saanut täytteeksi jotain ihan muuta kuin perennoja. Aurinkoinen ja helteinen kesäpäivä antoi loistavat puitteet mullan tonkimiselle.

Hyvin suunniteltu on tietenkin puoliksi tehty ja ystävän ohje edellispäivänä olikin, että minun olisi pitänyt tutkia taimikaupan nettisivuja päättääkseni mitä rehuja penkkiin laitetaan. No arvatkaa tutkinko? Lenkkipolun houkutus painoi vaakakupissa enemmän ja näillä keleillä tietokoneen ääressä istuminen on muutenkin tuskallista, hädin tuskin saan pakolliset toimistotyöt tehtyä. Pari viileämpää ja vähemmän aurinkoista päivää olisivat hyväksi yrityksen toiminnalle.

Kukkapenkki-päivän aloitus tapahtui siis taimikaupassa. Loputtomat rivit erilaisia kukkia laatikoissaan saivat pään pyörälle, miten ihmeessä kukaan niistä mitään osaa valita? Väri, korkeus, aurinko, varjo, vyöhyke, kukinta-aika, väli… olisin luikkinut karkuun saman tien ilman ystävän läsnäoloa ja hänen määrätietoisella asiantuntemuksellaan taimia alkoi siirtymään kärryyn. Kukkapenkin koko olisi ollut ihan kätevä tieto istutusten suunnittelussa , mutta enhän minäkään nyt kaikkea voi muistaa. Kerrasta viisastuneena latasin peräkontin täyteen säkitettyä puutarhamultaa, Insinöörin peltomulta on kerran kokeiltu ja rikkaiseksi havaittu.

Päivästä muodostui loppujen lopuksi kerrassaan mukava, kaiutin pihalle, poppi soimaan ja lapio laulamaan. Insinöörinpoikanen ja Rakkain Lapsi toimivat maalaushommissa pihalla ja ilmeisesti esikoisen ikä on tehnyt tehtävänsä ja maalauspaikalta kuuluikin hyväntuulista jutustelua ainaisen nahinan sijaan. Kukkapenkin henkiinherätys sujui ongelmitta ja lopputulokseen on syytä olla enemmän kuin tyytyväinen, muutama vanha perenna oli säilynyt hengissä Eltonista, rikkaruohoista ja heinästä huolimatta ja ne saivatkin jäädä penkkiin uusien taimien seuraksi.

Jää nähtäväksi, onnistunko pitämään kukat hengissä, ainakin lähtötilanne on parempi kuin viimeksi: peltomulta on nyt korvattu puhtaalla tavaralla ja Insinöörillä on lähestymiskielto penkkiin. Eltonin tehtyä penkistä ihan ikioman hiekkalaatikon, päätimme myös virittää aidan ainakin toistaiseksi kukkien ympärille. Olen hyvin luottavaisin mielin ja uskon, että saamme nauttia kukkaloistosta ihan pian.



Kesä on kreisi

Lehmät Posted on Wed, May 23, 2018 23:52:54

Kesän kynnyksellä maatilan työt triplaantuvat. Talvellakin töitä riittää, mutta kesä tuo tullessaan lukuisan joukon hommia, joista talvella ei tarvitse murhetta kantaa. Mikäpä siinä, kuuluu asiaan, mutta mistäs tekijät kaikelle? Vanhoillisen käsityksen mukaan työstä on maksettava palkkaa, tämän kokoluokan puulaakeja ei enää talkoovoimin pyöritetä. Keneltäkään ei liene jäänyt huomaamatta maidon hinnanalennus, joka kirpaisee rajulla otteella myös meitä, palkkakulujen nousuun ei enää ole varaa, joten tossua toisen eteen vain vähän rivakammin.

Maalaisidylli tietenkin vaatii lehmiä laitumille ja samalla ohikulkeville mökki-ihmisille silmäniloa, mikäpä hauskempaa katseltavaa kuin vapaana heinikossa käyskentelevä lehmä, mielellään vielä vasikka vierellä ja kello kaulassa. Laiduntaminen ei pelkästään tarkoita, että avataan navetan ovet ja näytetään äpyleille tietä. Nurmet täytyy lannoittaa, että ruokaa riittää ja kaikki tarvittavat ravintoaineet ovat saatavilla. Käytännössä laidunala täytyy jakaa lohkoihin, jos pidät lehmät samassa paikassa pari viikkoa, ruoho on syöty ja loput tallotaan jalkoihin. Lehmät ovat itse asiassa melkoisia sottapyttyjä, ne syövät vain parhaat ruohot päältä ja kakkivat minne sattuu. Laidun kaipaa lannoituksen ohella muutakin huoltoa, sen jälkeen kun nautalauma on siirretty seuraavalle lohkolle, täytyy jo syöty ja tallottu lohko niittää. Hyvin hoidettu laidunnus vaatii siis aikaa ja vaivaa, kilometritolkulla aitojen rakentamista, lannoitusta, niittoa ja eläinten siirtelyä.

Tiedän, että kukilta tuoksuvan maalaisidyllin ylläpito vaatisi hieman kaunistelua, mutta pilaaanpa nyt tämänkin mielikuvan kertomalla, että muutama sata nautaa tuottaa lantaa aika paljon. Paskan määrä on valtaisa ja keväällä se naapureiden ja ohikulkijoiden iloksi levitetään lannoitteeksi pelloille. Silmiä kirvelevät kevättuulet raikastavat ilmaa ja traktorit viilettävät jonossa ympäriinsä lantakärryt perässä.

Kesään kohdistuvia töitä on vielä liuta lisää ja kiire on jatkuvaa, peltojen muokkaukset ja kylvöt, puhumattakaan rehun korjuusta talvea varten, lehmät syövät talven mittaan järjettömän määrän säilörehua. Suomen lahja märehtijöiden ruokinnalle, Artturi Ilmari Virtanen, mahdollistaa lehmien oikeaoppisen nurmirehuun perustuvan ruokinnan silloin kun ympärivuotinen laidunnus ei ole mahdollista. Tapoja rehun säilöntään on monia, meidän tapauksessa rehu paketoidaan paaleihin ja uuden trendin mukaisesti paalausmuovien värit ovat tuttuja kaikille: pinkit paalit tukevat rintasyöpätutkimusta, siniset miesten yleisimmän syöpätyypin eli eturauhassyövän tutkimusta ja tulevan kesän keltaisista paaleista menee tuki Sylva ry:lle. Kyseessä siis ihan konkreettinen rahallinen tuki eikä vain myötäeläminen.

Kirsikkana kakussa vielä pihamaat ja ympäristö, lumen alta paljastuneet aarteet odottavat toimenpiteitä ja se pahuksen kukkapenkki ei vieläkään ole saanut kivituhkaa päällensä, vaan kummittelee jo Rytmirouvan painajaisissa. Blogin päivitystahdin harvenemisesta voidaan siis syyttää kukkapenkin lisäksi yhtä sun toista asiaa, mutta lopullinen syyllinen jäänee arvoitukseksi. Lämpö ja aurinko ovat yhtä kaikki saaneet Rytmirouvan nautiskelemaan elosta kiireestä ja kukkapenkistä huolimatta, ihanan lämpöisiä päiviä teille kaikille ja pitäkää kukkapenkeistänne huolta



Sohva

Sekalaiset Posted on Thu, May 17, 2018 10:28:29

Ostimme lähes 20 vuotta sitten sohvan. Iso, keltaisensävyinen kulmasohva valtasi tuvan nurkan kuninkaallisin elkein ja otti paikkansa talon kiistattomana valtiaana. Maalaisidylli puusohvineen ja räsymattoineen oli vaihtunut upottavan pehmeään nurkanvaltaajaan ja paikallaan pysyviin jättimattoihin.

Sohva pääsi samantien tositoimiin ja vauvan pulautukset valuivat monesti pitkin selkänojaa. Sideharso olkapäällä piti äidin paidan puhtaana mutta sohvaparka oli omillaan, pikainen pyyhkäisy mukapuhtaalla rätillä lähinnä levitti puklua ja hieroi sen samalla kauniin keltaiseen verhoiluun. Lasten kasvaessa sohvan sisältö monipuolistui, pitäen sisällään mehua, maitoa, kaakaota, banaania (paljon banaania, lapsemme ovat käytännössä kasvaneet banaanilla), jogurttia, voita…. itse asiassa sohva on saanut maistaa lähes kaikkea mitä lapsetkin. Ja kyllä, meillä on totisesti saanut syödä sohvalla, niin lapset kuin aikuiset. Aikuisten merkitystä sohvan ruokinnassa ei pidä väheksyä, punaviini ja kahvi kuuluvat jokaisen vakavasti otettavan sohvan ruokavalioon.

Sohva oli järkyttävän kallis ja aikanaan iso investointi. Menetin kaupanteon jälkeen hetkeksi yöunet murehtiessani päättömän kallista hankintaa ja uhkaavaa vararikkoa. Syitä tuhlaukseen en muista, mutta luulen että korruptiokylkiäisenä tarjoiltu kylpylälahjakortti katkaisi kamelin selän. Vuorokausi itärajan tuntumassa sijaitsevassa kylpylässä totta kai kattoi tappiot, viihtyvyys tosin vaati asennetta, itänaapurista järjestettiin bussiretkiä länteen… pesulle. Lahjakortin lisäksi hankintaan vaikutti ihana auringonkeltainen verhoilu, hintakin selittyi materiaalilla, joka oli samaa kuin mitä esim. bileristeilyjä sahaavien laivojen ja odotustilojen tuoleissa ja sohvissa käytetään. Oksennuksenkestävä siis.

Vuosien saatossa jopa kaikenkestävä teflonsohva alkoi saada osumaa ja väri alkoi pikkuhiljaa muistuttamaan jotain ihan muuta kuin keltaista. Perinteiset ”varovasti vähän rätillä” ja kaikenlaiset sohvanpuhdistusaineet olivat lähinnä vitsi, kotieläimet olivat viimeistelleet sohvan värityksen ja oli otettava järeämmät aseet käyttöön. Insinööri hinasi koko komeuden pihalle ja laittoi höyrypainepesurin laulamaan. Kiehuvan kuuma höyry sai totisesti tahrat pois ja kärcherin oma pesuaine (arvatkaa onko sohville tarkoitettu?) viimeisteli lopputuloksen. Muutama pinttynyt kohta tosin jouduttiin keltaistamaan hiomakoneella, black and decker toimi loistavasti sohvan pintakäsittelyssä. Ruskea sohva oli taas keltainen ja sotkeminen voitiin aloittaa alusta uudelleen.

Alkavan kesän juhlat ovat taas saaneet katseet kääntymään sohvaan ja harkinnassa oli jopa uskollisen ystävän siirto juhannuskokkoon, mutta päätimme kuitenkin pelata upporikasta ja rutiköyhää: Jos sohva vielä jäisi henkiin Insinöörin käsittelyn jälkeen, se saisi pitää paikkansa, jos ei, niin kokkotarpeet saisivat oivallisen lisän. Siispä sohva pihalle ja pesuri töihin. Höyrypesuri on menneen talven lumia ja tällä kertaa sohva puhdistui kylmällä vedellä, mutta sitäkin suuremmalla paineella. Traktorista voimansa ottava pesuri työntää vettä 300 barin paineella ja pesun temmellyksessä mietin, olisiko niin sohva kuin Insinöörikin pitänyt jotenkin ankkuroida maahan kiinni. Sohva kuitenkin puhdistui, myös perinteinen bioluvil, tahranpoistoaine sekä juuriharja olivat käytössä. Hiomakone unohdettiin tällä kertaa.

Viimeistely tapahtui porottavassa auringossa ja oletuksena oli, että sohva samalla kuivuu. Eiliset sadekuurot päättivät loppuvalkaisun ja kuivatuksen ja sohva kiidätettiin kiireen vilkkaa omalle paikalleen takaisin sisätiloihin. Ystävän arvelu sohvan lopullisesta kuivuusasteesta sai epäilykseni heräämään ja komensin kuopuksen koekaniiniksi. Hetken istumisen jälkeen lapsi totesi takapuolen olevan märkä. Yo-juhliin on onneksi vielä runsaasti aikaa, sohva lienee ehtii kuivumaan ja jos ei, niin lämpimän kelin osuessa juhlapäivälle, saavat vieraat sohvasta ehkä vähän helpotusta tukalaan oloon.



Nukahdistus

Sekalaiset Posted on Mon, May 14, 2018 00:13:43

Olenko kertonut että tykkään lämmöstä? Olen varsinainen hellepirkko ja mitä kuumempi sen parempi, 30 astetta on optimaalinen työtehon kannalta ja sisäinen hyvin salattu viherpeukaloni myös nostaa päätään lämpötilan siirtyessä hellelukemiin. Samalla on tietenkin itsestäänselvyys, että talvella palelen ja kärsin kylmyydestä. Villasukat toki kuuluvat kesään sekä talveen, tänään oli lämpimin äitienpäivä 60 vuoteen ja tässäpä minä istun villasukat jalassa kirjoittamassa.

Normaalisti pysyn liikkeessä tilanteesta riippumatta ja lämmön lisääntyessä vauhti vain kiihtyy. Eilen poikkesin tavoistani ja päätin puoliksi tietoisesti ja puoliksi vahingossa ottaa päivän levon kannalta. Aamulypsyn selätettyäni lämpötila lähenteli jo mehukkaita lukemia ja tiedostin kirkkaasti, että on täysin mahdollista että vietämme alkavan kesän ainoita hellepäiviä. Viime kesän kylmyys on tuoreessa muistissa, enkä tosiaan aio hassata lämpöä ja aurinkoa sisällä kyräilyyn. Kukkapenkin sotatannerta muistuttava ulkomuoto kutsui puoleensa ja kesän juhlakimaran odottaessa alkamistaan, olisi enemmän kuin perusteltua ryhtyä pihan kunnostukseen.

En ymmärrä mitä tapahtui, mutta pihatöiden sijaan huomasin kölliväni nurmikolla, tuijottelevani taivasta ja kuuntelevani musiikkia. Alkupötköttelyjen omantunnonpistosten jälkeen päätin hyväksyä laiskottelun ja unohtaa kukkapenkin. Sopivan unettava musiikki sai silmäni painumaan kiinni ja aamupäivätirsat olivat tosiasia. Audioslave ja Like a Stone tuudittivat Rytmirouvan syvään uneen ja herätys tuli hien valumisen ja nenän palamisen muodossa. Sen sijaan että olisin pinkaissut kiireellä liikkeelle ja hyödyllisiin tehtäviin, käänsin kylkeä ja kätkin nenän varjoon.

Paikan vaihto oli suurin ponnistus aamupäivän aikana ja kätevästi löysin katveen, jonne kukkapenkki ei näkynyt. Kyljen kääntely ja musiikin valinta olivat suurimmat askareet ja huomasin torkahtelevani useampaan otteeseen. Aika ajoin havahduin ihmetykseen, että kukaan ei vaadi minulta mitään eikä kenelläkään ole mitään asiaa. Ymmärrys lasten aikuistumisesta tapahtuu pikkuhiljaa ja sykäyksittäin, eilinen päivä oli merkityksellinen ja tietoisuus omasta tarpeellisuudesta lasten elämässä nousi taas pinnalle. Pillimehut, haavojen puhaltelu, uhkailu, lahjominen, kalapuikot ja sylittely ovat taakse jäänyttä elämää, nyt voin nukahdella ympäriinsä luurit korvilla pitkin pihoja ja tunne on samanaikaisesti riemastuttava sekä haikea.

Ensimmäistä kertaa elämässäni käytin päivän laiskotteluun ilman suuria omantunnon pistoksia, tosin ennen laiskottelua ja laiskottelun jälkeen tapahtuneet lypsyhommat saivat työpäivän pituudeksi ihan normaalit lukemat, joten ihan pelkkää nukahtelua ja torkkumista päivä ei ollut. Laitanpa alle kuvan Eltonista työn äärellä, joku sentään huolehtii kukkapenkistä.



Vaarallista elämää

Urheilu Posted on Wed, May 09, 2018 23:19:18

Eipä ehtinyt pitkään olemaan juoksumatto levossa kun lenkkeily sai taas jännittäviä piirteitä. Kauniit ja lämpimät kevätpäivät ovat olleet oivallisia ulkona hölkkäilyyn ja jopa kävelyyn. Kyllä, luit oikein! Rytmirouva on tavoistaan poiketen malttanut muuttaa askellajin pykälää hitaammaksi ja harrastanut myös pitkiä kävelylenkkejä. Yllättävän mukavaa ja tehokkaampaa kuin muistinkaan.

Nyt kauniiden kevätpäivien fiilistely ja lenkkeily muuttuivat kertarysäyksellä extreme-urheiluksi ja sykettä nostattavaksi jännitysnäytelmäksi. En ole naapurustossamme ainoa, joka on hurahtanut hevosiin ja kavioeläimiä löytyy ihan lähimaastosta useita. Ilmeisesti myös lähistöllä liikkunut nallukka oli huomannut valmiin kattauksen ja päätti ottaa hyödyn irti, napakat kynnenjäljet naapurin hepan ahterissa kertoivat karua kieltään ja karhun halaus oli saanut veren tirskahtamaan konin kupeista. Nallen epäonneksi saaliin valinta kohdistui väärään hevoseen ja oma kansallisaarteemme, suomenhevonen, näytti kaapin paikan ja antoi kontiolle kyytiä. Jos valinta olisi kohdistunut viereiseen lajitoveriin, nallukka olisi todennäköisesti saanut aikaan pillastuneen hevoslauman ja vaaran tunteen, nyt tuli vaan turpaan ja paha mieli. Arvailujen varaan jää, kiehuuko kontio raivosta ja odottaa uutta tilaisuutta vai pelästyikö selkäsaunaa ja luikki pakoon niin kauas kuin pippuri kasvaa.

Asiantuntijoiden mukaan nalle etsii nyt isoa saalista. Paluu metsään todennäköisesti hoitaa homman ja joku lihaisa riistaeläin joutuu parempiin suihin, mutta jos näin ei käy, on ihan mahdollista, että kontio palaa hevospatojen ääreen. Miten se voisi vastustaa valmiiksi tarhattuja, hyvin hoidettuja pyöreäpakaraisia lihakimpaleita? Sitä vaan mietin, että mitä jos karhu matkalla päivällisen luo törmää herkulliseen lenkkeilijään? Luulisin, että hikinen hassusti pukeutunut lenkkeilijä, jolla on pelottavan värinen tukka, ei nouse samalle levelille hevospaistin kanssa ja saanee olla rauhassa. Tämän teorian varaan laskin tänään ja suuntasin uhmakkaasti kontion jälkien perässä omille lenkkipoluilleni. Salaa olin kuitenkin helpottunut seurasta, jonka sain puhelimen välityksellä ja olen aika varma, että jos muut seikat ulkomuodossani eivät vielä saaneet nallea luikkimaan karkuun, niin yksinään höpötys ja kikattelu varmasti saivat vaakakupin kallistumaan hevosiin.

Ulkolenkkeilykausi on nyt kuitenkin korkattu käyntiin ja näyttää siltä, että tylsää ei tule. Oma rakas eläinlääkärimme on varsinainen eräekspertti ja hänen neuvonsa mieltäni askarruttavaan karhu-ongelmaan oli seuraava: ”onhan sulla se juoksumatto”. Onhan se, mutta se nyt ei vaan ole, varsinkaan näillä keleillä, vaihtoehto. Olen päättänyt elää vaarallisesti ja mahtua aina vaan samoille poluille kontion kanssa. Vaikka aika herkku olenkin, luotan siihen että kontio ei ymmärrä hyvän päälle ja tyytyy sitkeämpään lihaan.



Älä pelkää Atomirottaa

Musa ja Kirjat Posted on Mon, May 07, 2018 11:47:14

Kevään tulo on aiheuttanut pientä kuplimista Rytmirouvan rinnassa ja lisääntynyt auringonvalo on tehnyt tehtävänsä. Työn lisäksi lenkeillä fiilistely ja musiikki ovat ottaneet suurempaa roolia kirjoittamisen jäädessä hieman taka-alalle. Kirjoittelen kyllä, mutta kaikenlaista muuta kuin blogiin kelpaavaa materiaalia, yritän säilyttää blogin linjan ja tänne eivät runoilut kuulu. Todennäköisesti kesän mittaan päivitystahti edelleen harvenee, kaiken kiireen ja touhun lisäksi myös Rakkain Lapsi on saanut terveen ratsun alleen ja heppailut haukkaavat aikaa.

Insinöörin uppouduttua uuteen harrastukseensa ja lasten viuhtoessa omilla teillään olen huomannut viettäväni suuren osan ajastani omassa loistavassa seurassani. Onneksi maailmasta ei musiikki lopu ja seuraa paikkaamaan olen löytänyt paljon uusiakin tuttavuuksia, joista mainitsemisen arvoisia ovat ainakin A Perfect Circle uuden loistavan albuminsa ”Eat The Elephant” kanssa, Myles Kennedy ”Year of the Tiger” ja ehdottomasti myös Atomirotta uusine levyineen.

Hiphop soundit yleensä antavat käsityksen nuorista lökäpöksyistä riimittelemässä tyhjänpäiväisyyksiä. Atomirotta poikkeaa kaikesta totutusta ja ammattitaito sekä kokemus näkyy ja kuuluu. Keikka lähikaupungissa avasi ovet päästä näkemään uudenlaista suomirockia livenä ja tätä mahdollisuutta ei Rytmirouva halunnut jättää käyttämättä. Henkisesti valmistauduin jakamaan keikkakokemuksen puolta itseäni nuoremmassa seurassa ja yllätys oli suuri kun loppuunmyyty kellariklubi täyttyi nuorista aikuisista ja oman ikäisestä väestä, en siis ollutkaan ainoa aikuinen (tämän tunnustan vain ikäni puolesta) joka oli löytänyt Atomirotan. Tosin kitaristi Rane Raitsikka lienee ansainnut jo sen verran kannuksia musiikin parissa, että reitti myös Atomirotan keikoille on ollut helppo löytää.

Atomirotta yhdistelee sujuvasti eri tyylilajeja ja lopputulos on loistavaa viihdettä. Funkit, punkit, räpit, rockit ja bluesit sulautuvat svengaavaksi keitoksi ja laulaja sanoittaja Mikko Sarjanen ”Notkea Rotta” on saanut lyriikoihin elämänmakuista tarinaa. Tunnelma keikalla oli huikea ja Sarjanen pisti parastaan mikrofonin takana, biisit vedettiin täysillä ja tunnelma oli katossa. Muutaman vuoden takainen kesähitti ”Aurinkoon” räjäytti tietenkin potin, mutta omat suosikkini löytyvät ilman muuta uusimmalta albumilta, ”Ainutlaatuinen” ”Kateissa” ja ”En haalistu” kannattaa kenen tahansa laittaa kuunteluun. Jostain syystä korvamadoksi uudelta levyltä on jäänyt ”Seireeni”.

Keikasta jäi hyvä fiilis, enkä ihmettele, että Tavastia on myyty kolme kertaa loppuun. Keikan jälkeinen juttutuokio vahvisti käsitystäni siitä, että nykymuusikot ymmärtävät fanien merkityksen ja ystävällinen ja sympaattinen jutustelu keikalla kävijöiden kanssa on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Pisteet Atomirotalle!



« PreviousNext »